Olen tähän asti pitänyt Haikara-allergikon lapsettomuus-blogia, mutta haluan säilyttää sen juurikin sellaisena. Lapsettoman päiväkirjana. Lapsettomuuskriiseilijän päiväkirjana.

Aloitan nyt uuden blogin, jossa voin käsitellä niitä asioita, joita plussan jälkeen pohdin ja koen...

 

Rakas päiväkirja!

Mikroinjektion jälkeen, päivä ennen virallista testauspäivää, saimme VIHDOINKIN kaksi viivaa raskaustestiin!

Olemmeko raskaana? Sitä en uskalla myöntää!

Kaksi viivaa raskaustestissä ei valitettavasti tarkoita, että olisimme raskaana! Se ei meillä lapsettomuuskriisin kivistä, kuoppaista, mäkistä, soista, piikkilankaista polkua taivaltaneilla tarkoita automaattisesti sitä, että olisimme raskaana. Tai no saattaa se siis jotenki niinku fysiologiskemiallisesti sitä tarkoittaa, mutta meidän ajatusmaailmassa se ei niin vain itsestäänselvästi sitä tarkoita.

Tämä on nyt henkien taistelua! Haluaisimme uskoa, että olemme VIHDOINKIN onnistuneet... mutta... sisäiset minämme ei vain siihen anna lupaa. Se on jonkinlainen itsesuojeluvaisto. Emme anna itsellemme lupaa innostua, sillä kokoajan pelkäämme, että meille on annettu vähän ja sitten se otetaan meiltä julmasti vain pois.

19.2.2008 olimme Taysissa munasolupunktiossa, josta saimme 18 munasolua. Niistä 17 hedelmöittyi, mutta vain neljä alkiota oli sellaista, että niillä kannattaisi yrittää. 21.2.2008 lääkäri siirsi kohtuuni kaksi 2,5 pisteistä alkiota, Pilvi ja Pietu, ja pakkaseen meni kaksi huurunenää, jotka eivät olleet aivan niin hyvälaatuisia kuin Pilvi ja Pietu olivat. (alkiopisteytysluokitus on 1-3, joista 3 on paras)

Toimenpiteen jälkeen minuun iski LIEVÄ hyperstimulaatio, josta selvisin kuitenkin levolla ja nestetankkauksilla. Olin kuitenkin varma, että sellaisten polttojen ja kouristusten jälkeen sisälläni ei eläisi enää edes lapamato. Joten odotukset eivät olleet korkealla ja piinailu oli helppoa.

Mutta sitten se piinailu vasta alkoikin, kun testiin ilmestyi kontrolliviivan kaveriksi myös plussaviiva. Haaleahko, mutta selvä ehjä viiva kuitenkin.

Soitin sekä seinäjoen naistentautien osaston IVF-hoitajalle, että TAYS:n IVF-hoitajalle, ja molemmat oli sitä mieltä, että viiva ku viiva ni raskaana olet. Itse en niin osaa ajatella, sillä onhan olemassa kemiallinenkin raskaus... Mutta molemmat hoitajat kehoittivat testaamaan testin testin jälkeen =) ja mähän testaan ;) ja joka kerta olen sen haalean, mutta ehjän ja selvän viivan siihe testiin saanu.

EN VAIN USKO!!!

Kävelin 7.3.2008 aivan pokkana neuvolan tätin puheille, sillä rakas ystäväni PAKOTTI mut verikokeeseen. Itse en olisi mennyt, sillä en todellakaan halua kuulla, kun joku vieras ihminen sanoo minulle: "valitettavasti verikokeen tulos on niin heikko, että kyseessä on kemiallinen raskaus, ettekä te siis ole raskaana" tai jotain muuta yhtä kamalaa!

Juttelimme neuvolan tädin kanssa melkein tunnin:  mun peloista, mun ahdistuksesta, meidän hoidoista, meidän taustoista, meidän diagnooseista, meidän asenteesta... ja helpotti sanoa ne ääneen jollekin alan ammattilaiselle. Neuvolantäti (jatkossa Neukkis) sanoi, että hänen urallaan on ollut vain viisi lapsettomuushoitolasta, joten hän haluaa paneutua meihin erityisellä keskittyneisyydellä =) (ura on kestäny jotain parikyt vuotta)

Neukkis sanoi myös, että hän tekee vähintään kaksi ylimääräistä lähetettä äitipolille, sillä meidän reittimme on ollut niin rankka ja raskas, että ansaitsemme tiheämmän kontrollin - ihan oman mielenterveytemme vuoksi. Olemme Neukkikselle riskiodottajia =) joka oli helpotus kuulla, sillä TODELLAKIN kaipaamme enemmän tukea ja turvaa.

Neukkiksen tapaamisen jälkeen oma oloni helpottui hieman! Verikokeen tuloksen saamme tokikin vasta maanataina 10.3.2008, mutta jo pelkkä juttelu ammattilaisen kanssa auttoi.

Neukkis sanoi, että meillä ON LUPA pelätä, olla ahdistuneita, epäillä raskautta, kieltää raskaus, sanoa tilanteestamme että "olemme saaneet plussan" sen sijaan että sanoisimme "olemme raskaana" - sillä se on meille NIIN uskomaton tilanne, että on ihan luonnollista, että alussa on kieltovaihe. Että kyllä se innostus sieltä sitten pikkuhiljaa vahvistuu.

Olen pystynyt koko hoidon jälkeisen piina-ajan olla kuuntelematta kroppaani, että onko raskauden merkkejä. Jopa plussan jälkeen olen kokenut itseni oireettomaksi. Eräänä päivänä naurun ja yskimisen päälle näin elämäni eniten ja pisimpään tähtiä... että se saatto olla jonkinasteista huimaamista - jota KUULEMMA voi esiintyä aivan alussa - jopa ennen positiivista tulosta. Mulla on myös parina iltapäivänä ollu pää kipeä - ja mulla ei oo pääkipuja koskaan!!

Toissailtana mulla oli aivan selvää pahoinvointia - mutta niin mulla on ollu joka hoidon jälkeen! Ja toisaalta epäilen, että se johtui siitä, että verikokeeseen pakottanut rakas ystäväni sai mut niin raivostuksiin ja pihisemään kiukusta! Sillä mä reagoin aina vatsallani psyyken voimakkaisiin ääritiloihin.

Mutta se sama pahoinvointi jatkui eilisen illankin. Ja sitä kuulemma saattaa esiintyä jopa jo ennen positiivista tulosta - ja meillä se nyt kuitenkin on jo positiivinen.

Pahoinvointi saattaa johtua psyykeestä, eli siitä, että odottaja reagoi henkisesti siihen, että elämäntilanne on niin uusi ja muuttunut (JA TODELLAKIN REAGOIN AINA PAHOINVOINNILLA MUUTOKSIIN ja TODELLAKIN tämä on meille NIIN käsittämätön tilanne, että vähemmästäkin voin pahoin!) Pahoinvointi saattaa johtua myös istukkahormonista, joka jo vähissä määrin saattaa pistää pahoinvoinnin jylläämään (ja todellakin, reagoin myös hormoneihin pahoinvoinnilla. joka hoidossakin.)

Mutta nyt sitten odotellaan ja PIINAILLAAN verikokeen tulokseen asti! Sitten on aika alkaa suremaan! (tai vähän innostumaan)

Sillä mä EN VAIN USKO!!