Kiitos kysymästä =) voin hyvin... kai...

Mä taidan olla masentunu. Mikään ei kiinnosta ja ketään en jaksa kuunnella enkä kenenkään kans puhua. Kiukustun todella äkkiä ja olen erittäin kärsimätön.

Kyllä sitten kun jonku kaverin luo lähtee tai joku on meillä, ni jaksan osallistua keskusteluun ja olen hyvinkin nauravainen... mutta kotona ollessa vain haluaisin OLLA!!

Pääsiäinen meni maatessa sohvalla ja huokaillessa ja telkkarin kanavia surffaillessa. Mikään telkkaohjelma ei ees kiinnostanu, mutta vahtasin vaan...

Kyl me paljon ulkoiltiinki, että saisin happea ja piristyisin.

Luin omasta lääkärikirjasta, että ensimmäisen kolmanneksen aikana usein masentuu, sillä huoli on niin suuri. JA TUNNUSTAN!!! olen kyllä aivan älyttömän huolissani! Ei se mun tekemisissä ja puheissa niin kauheesti enää näy, mutta sisällä se jyllää kokoajan.

Testejä en oo enää tehny, sillä viiva on ollu jo kauan vahvempi ku kontrolliviiva =P mutta tänään tein, ku jotenki vaa tuli sellanen automaattinen liike, että kaivoin testin laatikosta =P ja edelleen viiva oli PALJON vahvempi ku kontrolliviiva =P joten ei kai hätää... (KAI?)

Mä en oo yhtään jaksanu lueskella muitten blogeja, enkä varsinkaan mitään odotusjuttuja, en oo selaillu nettiä asian tiimoilta yhtään. En oo ees päivittäny Tekay.fi:ssä olevaa raskauspäiväkirjaani... tänään kävin kattomas, että mikäs tilanne tällä hetkellä on ja se oli (muistaakseni) 6+4 ja pieni sydän siellä jo löis. Tällä viikolla alkais kädet ja jalat hahmottumaan ja selkärankakin jo muodostumaan. TOIVOTTAVASTI NIIN!!!! (EDIT iltapäivällä: *hih* tänäänhän on siis 6+ VIIS!!! =P)

Ens maanantaina on ultra. Mitenkään kauheesti en sitä oota, tai siis ootan tietysti, mutta en oo yhtään sellanen hätäilijä ja hössöttäjä, ku mitä oisin luullu... mä oon edelleen aikasta kuul. Mähän luulin, että ku meille tarjottiin ekaa ultraa 17.3. päivälle ja toinen tarjous oli tälle päivälle, ni olin varma, että ku niistä kieltäydyin, ni niinä päivinä ois suorastaan vituttanu, että ku en niille päiville ehtiny/suostunu ottamaan... mutta ei. Ei oo pyöriny mielessä yhtään. Ens maanantainahan siellä on sit näkyvissä paljon enemmän ku mitä ois ollu viikko sitte tai nyt =P että jospa siellä jo heilutettais sit ku on rv7+4 ja pienet kädet ja jalat ois jo lähteny ulokoitumaan =P (no tiedän ettei tod heiluta =P mutta voihan sitä haaveilla! ei sellasilla pienillä melaulokkeilla vielä pääse heiluttamaan) =P

Mutta joo... tää ei oo yhtään sellasta, ku olin haaveillu ja kuvitellu ja olettanu! Että koko maailma kirkastuis ja elämä ois silkkaa ruusuilla tanssimista sitten kun plussa saahaan. että sitte on kaikki vaikeudet voitettu!!

En tarkoita tällä sitä, että ei ois huolia odottamisesta!! Vaan että tuntuis että hartioilta ois taakka kadonnut - ja tullut uusi taakka tilalle: huoli odottamisesta ja vauvasta... Mä oletin, että kun niin suuri murhe, kuin lapsettomuus yleensä on elämässämme ollut, niin kun siitä päästään yli edes siihen vaiheeseen, että saahaan plussa, ni sitte sen lapsettomuuden taakka ei enää kulkisi mukana - mutta kyllä se vaan kulkee!!!

Edelleen mä ajattelen itseäni täysin lapsettomana!! Edelleen surin pääsiäisen sitä, että ei ole omaa lasta, jolle voisi suoda ilon trullimisesta ja pääsiäiskokosta... edelleen suren kaupassa sitä, että joudun ostamaan vain meille kahdelle kaikkea... että ei ole pientä ihmistä, jota ilahduttaa tuliaisilla, ei ole pientä ihmistä jolle ostaa ruokaa, vaippoja, leluja yms yms. Edelleen suren sitä, että meillä ei ole ketään kenestä kertoa "se sanoi niin, se teki näin"-juttuja.... Suren edelleen AIVAN SAMOJA asioita kuin ennen plussaakin!!!

Edelleen suhtaudun masuihin ja raskausuutisiin samoin kuin ennen. Edelleen ne on mulle vaikeita! Edelleen ne muistuttaa mua siitä, että meillä ei ole omaa lasta.

Sitten sanon itselleni, että "OLETTEHAN TEKIN SAANEET JO JULKAISTA SUURIMMAN LAHJAN UUTISEN!! onhan teillä omaisia ja ystäviä, jotka iloitsee aidosti ja täysin rinnoin onnistumisestanne!!! saahan isäntä jo jutella masulle ja huomioida raskauden kokoajan!! saathan sinä kantaa sisälläsi pientä ihmisen alkua - tai jopa kahta!!!"  - sitten surustun siitä, että olenki kiittämätön paskiainen jolle edes plussa ei riittänytkään...

No enhän koskaan varsinaisesti ole pelkkää plussaa halunnutkaan =P mähän olen halunnut LAPSEN!!!

Olen kyllä aina haaveillut siitä, että miten kerromme ihmisille, että olemme nyt raskaana - mutta se ei mennytkään yhtään niin, kuin oli suunnitellut!! Sillä kolmen vuoden yrittämisen jälkeen - ja julkisten hoitojen jälkeen - asia oli jo niin kaikkien tiedossa, että siitä uutisesta ei ois saanu yllätystä muuta ku valehtelemalla - ja se ei sovi luonteellemme =P

No mutta! tääki vuodatus jo helpotti oloa, joten enköhä mä pikkuhiljaa pääse tän vaiheen yli ja ala vihdoinkin uskomaan, että sisälläni saattaa OIKEASTI sykkiä sydän - tai kaksi!! Isännän kanssa asia on meille selvä - ja puhutaan Pilvistä ja Pietusta tai vain yhdestä vauvasta, mutta kun yksin asiaa pähkäilen, ni en ole yhtään varma.

Pitäis oppia myöntämään asia...

...no EHKÄ ultran jälkeen =P

EDIT: aijuuja... voiko raskauspahoinvointi ilmetä ripulina? Nimittäin mun ällö oloni helpottuu sillä, ku juoksen tuhatta ja sataa vessaan ja ruikennan =P ja mun mielestä se sopis olemaan yhtä tiheää, ku mitä ois oksentaminen...